MelkeinTeini

Tänään on 12 vuotta siitä, kun epätoivosesti ja kauhistuneena yritin viimein saada meijän ensimmäistä poikaa synnytettyä vammalan sairaalassa. Sillon ajattelin, että kun tästä joskus jotenkin selviän, niin vaikein osuus on takana! Hahaa, niinpä niin. Olis pitäny ehkä ymmärtää, että jos vauva viihtyy kohdussa viikolle 42+5, eikä siltikään meinaa kirveelläkään suostua tuleen ulos, niin aikamoinen tapaus sieltä on tulossa. Toki ihan katsomalla isää myös olis jo jotain voinu päätellä....😂 No ei vaan.

Siitä alkoi meijän matka. Heti alkuun jouduttiin lasten infektio-osastolle taysiin, mutta sieltä onneks päästiin muutamien päivien jälkeen kotiin. Ja hän oli ihana. Täydellinen pullero. Yöt valvottiin tottakai, mutta se kuuluu asiaan. Poika kasvoi ja kehittyi ja hänestä tuli voimakastahtoinen, tosi huumorintajuinen ja tunteikas pieni mies. Ja tähän päivään saakka hän on ollu kuin kuva isästään. Vahva persoona. Luova. Poika, joka pystyy tahtoessaan ihan mihin vaan. Myös poika, joka osaa olla kovapäisempi kuin kukaan, jonka tunnen tai tiedän. 

Hän on opettanu mulle, miten joskus pitää osata nähdä vihaisen ilmeen ja pahojen sanojen taakse. Miten rakastaa toista oikeasti täydestä sydämestään ja ilman mitään vaatimuksia. Miten olla pakahduttavan ylpeä ja onnellinen niistä hyvistä hetkistä. Ja miten aidosti surra niitä hetkiä, kun tuntuu, että koko maailma kaatuu niskaan.

Äitiys on ollu sellanen mieletön kasvun paikka. Joinain päivinä ajattelee, että miks ihmeessä kukaan ikinä ryhtyy tähän? Jos vaihtoehto olis se, että saisit ehtoisin kattella kahdestaan telkkaria ja syödä just sitä mitä huvittaa ja olla vaan. Niin sää valitsetkin istua eteisen lattialla lian ja saappaitten seassa koittaen rauhotella tavaroita heittelevää lasta, neuvoa samalla yhtä, joka koittaa ekaa kertaa tehdä itte mehua, kuunnella toisen lukuläksyä ja miettiä, piirtääköhän se yks seinään, kun on ollu jo jonkun aikaa niin helkutin hiljaa. Ja samalla kuulet, kuinka surkee äiti sää oot ja kuinka jollain kaverilla saa syödä joka päivä hampurilaisia. Ja tähän väliin Wanda ilmestyykin nurkan takaa mieletöntä kiukkua puhkuen, että SÄÄ ET SITTEN TULLU PYYHKIIN VAIKKA MÄÄ KUINKA HUUSIN!! 😂 että juu, semmosta.

SILTI, kaiken tän jälkeen voin sanoo, että en vaihtais siihen sohvalla istumiseen. Koska..ne pienet hetket, kun naurat lasten juttuja vedet silmissä, katot, kun isompi auttaa pienempää nuosemaan pyörän selkään ja kannustaa täysillä vieressä, saat hyvän wilma-palautteen haastavan lapsen käytöksestä, näet kerhossa tehdyn askartelun, tai kuulet, kun eskarilainen huutaa illalla huoneestaan, että 'mää rakastan teitä'. Ne on ne hetket, joiden takia istuisin vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin eteisen lattialla, kun joku puree ja potkii. Koska sitä äitiys on. Maailman hirvein, mutta paras juttu!💗  

Eli kiitos siitä että saan olla äiti. Enkä kenen tahansa äiti, vaan just meijän maailman parhaitten mukuloitten äiti.💗 (jos jatkossa vaan sovitaan, että meijän sängyssä ei saa syödä keksejä, koska se on pirun epämukavaa mennä illalla lakanoihin, jotka on täynnä murusia.)

Kiitos kun luit ja ihanaa viikonloppua!