Eeeeeeeeemeli!!

 Meijän perheen kaks vanhinta miestä. Siinä vasta parivaljakko. Tiedättekö, kun puhutaan jostain super menevistä ja hirveesti touhuavista ihmisistä, että ne on sellasia ad/hd:ita. Sellanen käsitys on aika usein, että jos sää oot ad/hd, niin et pysy hetkeekään paikallaan ja uhkut virtaa. Miten se sitten eroo todellisuudesta. TÄYSIN. Ainakin meillä. Ja siis uskallan sanoo, että on tasan niin monta erilaista nepsy-ihmistä, kun on niitä ihmisiäkin. Meillä on kaks aika samansorttista, mutta on niissä erojakin.

Minkälaista on sitten elämä näitten kans? Noooo, vaihtelevaa. Sanoinkin tänään aamukahvilla meijän isillä ja äitillä, että mun elämään sopii hyvin lause: 'kaikkee muuta, muttei nukkuvaa, puolikuollutta elämää'. Sitä on tän tädin arki. 

Mun näkökulmasta vaikeinta näiden kahden miehen kanssa on se jokaseen hetkeen mukautuminen. Molempien minkäkin hetkisen tunnetilan tulkitteminen. Heijän erossapito toisistaan, kun pinna kiristyy. Molempien ymmärtäminen ja se, että näät aina sen tilanteen aiheuttajan ja ymmärrät koko jutun alun. 

Eetu elää tunteella. Iän myötä se on pystyny ihan hirveesti muuntautuaan ja pystyy esimerkiks panostamaan työhön 110%, vaikka oliskin väsyny tai ei juur sillon kiinnostais. Koska sillon meijän suhteen alkuaikoina Eetun töissä pysyminen oli vähintäänkin haastavaa, aika usein jonkun naama alko vituttaa ja muistan myös ihmetelleeni niitten loppumattomien puolipekkasten määrää. Eetu kun lähti paikasta toiseen, niin ehti näkeen vaan pölypilven ja pienen sinisen renault clion perävalot. Näistä ajoista on tultu pitkälle. Ja juur kun aattelet, että vuosien pitkäjänteinen kasvatustyö on tuottanu tulosta ja Eetusta on tullu meijän perheelle maailman paras mies ja isä, niin ans olla. Eetu 2.0, a'la Mico on saapunut. Ja hän on iskä potenssiin sata. 

Eetun nuorena tekemät hölmöilyt on meillä puhuttu lasten kanssa moniin kertoihin. On käytetty isiä varoittavan esimerkkinä. On selitetty, mitä EI kuulu tehdä. Ja miten säästyä ilman suurempia tapaturmia aikuisuuteen asti. Mutta ei auta, kun meijän esikoisen täytyy kokee kaikki itte. Mitä isommaks hän kasvaa, niin sitä enemmän näkee, että kankkulan kaivoon on menny kasvatus. 😂 

Hän tekee kaikki pahat, mitä keksii. Karkaa koulussa tunnilta juoksentelemaan ulos, ruiskuttaa äitin matonpesuvaahdot pitkin lattioita, unohtaa autotallin oven yöks kokonaan auki paukkupakkasilla (josta muuten luojan kiitos selvittiin täysin käsittämättömällä tavalla ilman massiivista vesivahinkoa). Hän koettelee. Jos ei vieressä pakota häntä laittamaan päätä tyynyyn, hän on puoli viideltä aamulla lämmittämässä isin evääks tarkotettuja ruokia keittiössä. Ja kun luulet nähnees kaiken, niin mitä vielä. Aina oikein jännittää mennä nukkumaan, kun ei tiä mitä jännää tämäkin yö tuo tullessaan. Sellasta on elämä meillä.

Ja sitten ennen viittä herää meijän vanhempi herrasmies, räppää kaikki valot päälle ja etsii termosmukia, autonavaimia, sähkösauhua tai muuta, vihasena paikkoja kolistellen. Sen jälkeen hän puhuu hetken jostain mielettömän tärkeestä asiasta ajatellen, että mää oon heti ihan skarppina puhumaan lasten kasvatuksesta, suurista hankinnoista tai muista ajattelua vaativista asioista VIIDELTÄ AAMULLA. Kun hän sitten lopettaa, niin ovelta kuuluu, että 'mää lähden nyt töihin, mutta mee vaan takasin nukkumaan'. Joo hei kiitos, kyllä tässä heti uni taas tuleekin!😂 

Että tällasta. Koskaan ei oo tylsää. Mikään päivä ei oo samanlainen kun edellinen. Ja koskaan en silti olis voinu kuvitella, että tollasia pölöpäitä vois rakastaa niin hirveesti. En olis uskonu, että kukaan voi koskaan opettaa mulle niin paljon elämästä, kun nää kaks. Kuinka erilailla he näkee maailman. Ja kuinka usein tuntuu kuulemma, että aivoissa olis päällä kolme radiokanavaa ja kuus eri suoratoistopalvelua ja koitat saada edes yhdestä normaalista ajatuksesta kiinni. En osaa sitä itte edes kuvitella.

Mutta yhtä kaikki. Positiivisella ajattelulla aika paljosta selviää. Kun säästyttäis siltä, ettei tää meijän esikoinen satuta itteään tai muita. Ja että jostain sieltä sielun syövereistä tulis kuitenkin aina pahimmalla hetkellä muistutus, että mitä äiti nyt tekis. Sillä pääsis jo aika pitkälle. Koska äitiltä saa kaiken lopulta anteeks ja äiti rakastaa aina. Mutta pitäis myös itte pystyä kattomaan aina omia tekojaan taaksepäin pää pystyssä. Ja jos jotain kuitenkin sattuu, itselle tai muille, niin sitä ei saa koskaan tekemättömäks. Ja sen haluaisin meijän lasten aina  muistavan. 

Nyt siis taas näillä eväillä kohti uusia pettymyksiä! Ja uusia jännittäviä päiviä ja öitä meijän sirkuksessa! Soronnoo ja kiitos kun luit💛