Pisinkin matka alkaa yhdestä askeleesta

Koulujen päätös. Ihanaa. Kesä on edessä. Loma kutsuu. Odotettavissa vaan pitkiä ja hitaita aamuja, aikaa ilman aikatauluja ja valoisia iltoja ja öitä. Ja kesän jälkeen meijän esikoinen siirtyy yläkouluun. Seuraava Salonen menee viidennelle luokalle, kolmas alottaa ensimmäisen luokan ja neiti näpsä jatkaa vielä vuoden päiväkodissa ja kerhossa, ennen kun alottaa esikoulun. 

Ylä-aste. Justhan mää olin siellä itte. Ihan oikeesti, siitä ei oo kun muutama hassu vuosi. Tai siltä se tuntuu ainakin. Koko koulu tuntu vielä niin tutulta, kun olin yläasteen vanhempainillassa. Monta opettajaakin oli vielä samoja. Tuli niin ilonen ja hyvä mieli, mutta samalla jotenkin tosi haikee olo. Onnellinen ja tyytyväinen, mutta haikee. Tähän on tultu.

Kun alotettiin ensimmäinen luokka, ei meistä kumpikaan varmasti tienny mitä on edessä. On ollu aivan ihania opettajia. Niinkun ensimmäinen opettaja, joka jakso ulkoo saakka tulla hakemaan aamulla kouluun, jos tuntu, että tänään ei vaan koulupäivä lähde, ei sitten millään. Hän tuli ulos odottamaan, kun koitin saada poikaa nostettua autosta väkisin. Ja sano, että 'mennäänkö luokkaan vähän lepäileen'. Hän oli tiukka, mutta lempee. Täynnä lämpöä ja ymmärrystä, mutta myös tulisen jämptisti kiinni säännöissä ja käytöstavoissa. Huippu opettaja siis. Siitä saakka on ollu ylä-ja alamäkeä. Onnistumista ja niitä päiviä, kun tuntu, ettei ikinä selvitä tästä ala-asteesta. Ettei koskaan saada riittävästi läksyjä hoidettua, istuttua luokassa paikallaan, tai jälki-istuntoja plakkariin. 

Takana on niin lukematon määrä päiviä, kun ollaan itku kurkussa istuttu keittiössä ja yritetty saada edes alotettua läksyjä. Kun on surtu tilannetta kavereitten kanssa, tai sitä ettei opettaja aina ymmärrä. Kun oon äitinä uskaltanu vaan toinen silmä auki lukee wilma-merkintöjä, vastata jännityksellä kouluta tulleeseen puheluun, tai mennä suostutteleen poikaa koulun pihalta nousemaan autoon, kun koulupäivä on menny penkin alle. 

Siitä huolimatta. Tai just siitä syystä. Se oli siinä. Oon ylpeyttä ja onnea täynnä. Ja kun huomenna lauletaan suvivirttä, mää kiitän siitä, että just mää saan olla sun äiti. Oo aina just tollanen kun oot.  

Oon kiitollinen niille aikuisille, jotka on koulutien aikana nähny sun potentiaalin. Ja niille jotka on jaksanu istua käytävässä sun vieressä, kun on iskeny totaalinen jumi. Ja varsinkin avustajalle, joka on kannustanu ja auttanu sua ja ennen kaikkea, uskonu siihen, että susta on mihin vaan.

Kuinka nopeesti aika kuitenkin onkaan menny siitä hetkestä, kun kaipasit mua sun lähelle ja halusit pitää kädestä kiinni. Tähän hetkeen, kun huikkaat ovelta, että 'mää meen kylälle' ja kuulen oven paukahtavan kiinni ennen kun ehdin vastata. Ja toivon vaan, että tiedät, että me ollaan aina täällä sua varten. Tuli mitä tuli. Me ollaan aina sun puolella ja tuli susta arkkitehti tai taivaanrannanmaalari, rakastetaan sua aina. 

Ps. Nyt kirmataan kesälaitumille ja vasta elokuun alun tultua aletaan miettiin, että ei tää valmistuminen ollukkaan vissiin vielä yliopistosta, vaan pikkusen on vielä työnsarkaa edessä. Mutta mietitään sitä vasta sitten. Se on MOI!