Pienen pojan elämää, ei enempää, ei vähempää.

Tänään ajattelin kirjottaa ajatuksia tällasessa pienessä kylässä asumisesta. Mitä siis rakastan. Keikyä on mun ja meijän juttu, ehdottomasti.

Tää paikka on mulle sellanen sydämen paikka, todellinen koti. Tykkään siitä, että täällä  tuntee tai tietää  suurinpiirtein kaikki vastaantulijat, melkein kaikki kylän lapset morjestaa ilosesti joka aamu, kun vien omia muksuja päiväkotiin, kerhoon, bussille ja kouluun. Ilosia naamoja on siellä täällä. Kun  käy kökkössä laulamassa karaokee, melkein kaikille voi jutella ja tunnelma on lämmin. Se on ihanaa. 

Mutta..huonojakin puolia on, niinku tottakai kaikessa..ja viimeaikoina nää huonommat puolet on nostanu päätään esiin enemmän. Näin kun omat isoimmat lapset alkaa saavuttaa teini-iän ja liikkua itsekseen kylillä, niin vaikeuksilta on mahdoton välttyä. 

Oon aina ollu sitä mieltä, että jos lapset käyttäytyy huonosti jossain, tai tekee jotain mitä ei saa tehdä, niin meille saa ilmottaa ja kertoa ja en oo sellanen 'ei meijän poika..'-tyyppi. Koska tiedän, että lasten kasvaessa ja etsiessä omaa itteään väkisin välillä tulee ylilyöntejä ja hölmöilyitä. Varsinkin kun oon aina avoimesti kertonut, että meillä on nepsy-piirteitä ja aina kaikki ei mee niinku strömsöössä. 

Kaikki tällä kylällä tuntee tietysti myös Eetun ja hänen historian. Nyt kuitenkin ollaan Eetun kanssa oltu  naimisissa kohta 15 vuotta, kasvatettu perhettä, tehty paljon hommia ja mun mielestä eletty hyvää ja onnellista elämää ketään sen suuremmin häiritsemättä. Mutta pienellä kylällähän ei ikinä unohdeta, jos oot joskus vähääkään hölmöilly. Ehei, ei tietenkään. 😁 Tähän sitten palataan vähän väliä millon missäkin. Mutta me ollaan aikuisia ja kestetään nää jutut. Niin kauan, kunnes ne alkaa vaikuttaa omiin lapsiin.

Lapset on sellanen juttu, että vaikka myönnänkin aina, että meijän lapset ei oo sen enempää kilttejä kultamussukoita, kun muittenkaan mukulat ja tekee varmasti virheitä millon missäkin, niin en suostu ottaan vastaan sitä, että sillon syytetään, kun ei oo aihetta. Tai että jos on aiemmin mokannu jossain, niin jatkossa kytätään, valvotaan ja oikein odotetaan, että koska se Salosen poika taas tekis jotain, että päästäis sanomaan. Se ottaa kuulkaa sieluun. Mun mielestä vanhat jutut pitää jättää historiaan, jos ne on sovitettu ja hoidettu. Eikä kenestäkään pidä vaan olettaa, että 'se on aina pahanteossa'. 

Koitan kovasti aina opettaa kotona käytöstapoja, muitten huomioimista ja sitä, että rehellisesti pitää myöntää, kun on tehny jotain hölmöö. Ja tässä ollaan mun mielestä onnistuttu kohtuullisen hyvin. Tärkeintä mulle on, että kotona voi aina olla rehellinen. Vaikka mitä kamalaa olis tapahtunu, niin kaikesta selvitään yhdessä, kun vaan kertoo reilusti mitä tapahtu ja hoitaa sitten seuraukset.

Kuitenkin lopulta mun suurin huoli on se, että jos me aikuiset aina oletetaan niistä nuorista (varsinkin pojista) sitä pahinta, koska ne nyt on nuoria poikia ja niillä on muka aina pahat mielessä, tai niitten isätkin oli ihan hulttioita nuorena, niin minkälaisen esimerkin ja ajatuksen heistä itestään me annetaan heille? Onko hyvä aina olettaa pahinta, ja syyttää, vaikkei lopulta olis mitään tapahtunutkaan, tai tää tietty lapsi ei olis ollu juur tässä pahanteossa mukana? Eiks olis parempi ottaa syyttävä sormi esille vasta, kun nuori tai lapsi on oikeesti tehny jotain pahuuksia, ja sillonkin koittaa ilman raivoomista ja huutamista hoitaa asia?

Koska väitän, että jos meille aikuisillekin joku jatkuvasti hokis, kuinka taaaas sää oot ollu pahanteossa ihan varmasti, tai että kun jossainpäin joku tekee jotain, niin sua aina syytettäis, niin uskon että omakin ajatus itestä alkais pikkuhiljaa olla se, että mustahan ei oo mihinkään ja aina vaan epäonnistun.

Tää äidin elämä on välillä aikamoista sinnittelyä. Tiedän, että sillon tällön (välillä useemminkin) ne omat aarteet tua käyttäytyy sopimattomasti tai riehuu porukassa, mutta kun vähintään kerran viikossa jostain soitetaan, tullaan ovelle huutamaan, tai kylällä tullaan 'ihan hyvällä vaan' kertomaan, missä jutuissa teijän lapsi oli taas mukana (tietämättä sen tarkemmin, oliko juuri tää lapsi edes tapahtumapaikalla silloin), niin kyllähän se koettelee mielenterveyttä. Ja kun huomaat, että oot sen kaveriporukan ainoo äiti, jolle on taas ilmotettu asiasta, eli olettaen, että se pääjehu oli jälleen meijän lapsi.

Joka kerta nää kaikki asiat kuitenkin käydään tarkasti läpi, lasten ja muiden asiaan liittyvien kanssa. Ja jos on hölmöilty, niin asiasta puhutaan, kenties tulee jotain sanktioita, tai vahingot hyvitetään ja pyydetään anteeksi. Silti mitään ylimäärästä syyttelyä ja vainoomista en aio ottaa vastaan jatkossakaan, koska jos me vanhemmat ei omaa lasta uskota ja puolusteta, niin kuka sitten? Toki tottakai myöntäen sillon, kun on mokattu. 

Jatkossakin siis aion liputtaa sen puolesta, että uskotaan ennemmin hyvää niistä lapsista ja nuorista, eikä suoraan ajatella heistä sitä pahinta. Koska useimmat noista nuorista pojistakin on oikeesti ihan hyviä tyyppejä! Ja vielä pirun hauskojakin, kun niitä tässä joka päivä pääsee kuunteleen. Nuoruuden intoo on välillä vähän liikaakin, ja typeryyksiäkin tulee mieleen. Mutta kun niistä puhuu sillai rauhassa ja selittää mikä meni nyt pieleen ja laittaa siivoomaan sotkunsa, niin uskon, että jossain kohtaa se jää mieleen. 

Eli loppuun vielä peräänkuulutan hyvää mieltä, kannustavaa ilmapiiriä ja uskoa näihin meijän hienoihin nuoriin!💓

Kiva kun luit!💓